Höyrylaiva Johanna Oelssner / Est
Johanna Oelssner
Rahtihöyrylaiva Johanna Oelssner oli rakennettu vuonna 1912 Saksassa. Noin 80 metriä pitkä alus oli saksalaisomistuksessa ensimmäisen maailmansodan alkuun 1914 asti, jolloin Venäjän laivasto kaappasi aluksen. Laivan uudeksi nimeksi tuli "Est".
Venäjän lipun alla liikennöivän aluksen palatessa Englannista hiililastissa 16.10.1917, se joutui Inkoon saariston edustalla saksalaisen sukellusvene UC-60:n hyökkäyksen kohteeksi. Sukellusvene onnistui lopulta upottamaan aluksen, mutta tiettävästi yhtään ihmishenkeä ei tuolloin menetetty, sillä miehistö onnistui pakenemaan aluksesta pelastusveneellä ajojahdin aikana. Tämä laiva jäi oberleutnant Waldemar von Fischerin komennossa olleen UC-60 sukellusveneen ainoaksi saaliiksi koko sodan aikana.
UC II - tyypin saksalainen (miinanlaskija) sukellusvene. Sukellusveneen pituus n. 50m, suurin nopeus pinnalla 11,6 ja sukeltaessa 7,3 solmua. Aseistus: 7 torpedoa, 18 miinaa ja 88 mm:n kansitykki.
Ensimmäisen maailmansodan aikana (1914 - 1918) Suomen rannikolle oli uponnut yli 20 arvokasta alusta, joiden pelastamista suunniteltiin sodan päätyttyä. Yksi näistä uponneista laivoista oli Johanna Oelssner / Est, jonka lastina tiedettiin olevan noin 2400 tonnia "Walesin hiiltä". Suhteellisen lievästi vaurioituneen aluksen nostoa pidettiin myös mahdollisena.
Helsingin Meripelastusyhtiö ryhtyi toimeen ja yhtiön pelastuslaiva "Ahti II" saapui uppoamispaikalle heinäkuussa 1921. Ahti II oli varustettu ainoana maassamme höyrykoneen avulla käyvällä "sukeltaja-ilmapumpulla", joka pumppuaa ilmaa ilmasailiöön, josta 6 sukeltajaa voi yhtä aikaa saada tarvittavan ilman. Tämä teki sukeltamisen mahdolliseksi suuremmissa syvyyksissä, kuin aikaisemmin käsivoimalla käyvillä sukelluspumpuilla oli ollut mahdollista. Paitsi näitä edellämainittuja välineitä oli yhtiölle v. 1921 omien piirustusten mukaan rakennettu kaksi kappaletta rautanostovälineitä ("krabia"), joilla kivihiilen nopea nosto merenpohjasta kävi mahdolliseksi.
Pelastustyöt käynnistyivät ikävissä merkeissä, sillä niiden alussa 24.7.1921 sattui vakava onnettomuus.
Sukeltaja tukehtunut työssään.
Kun pelastuslaiva Ahti II:sen sukeltaja Matti Mikkonen sunnuntaina päivällä työskenteli merenpohjassa Bärönsalmessa, joutui ilmaletku jotenkin epäkuntoon, josta oli seurauksena, että M. tukehtui kuoliaaksi. Vainajan ruumis tuotiin eilen Helsinkiin.
(26.07.1921 Uusi Suomi no 168)
Sukeltaja Mikkosen tapaturmainen kuolema.
Poliisitutkinto tuo ilmi oudoksuttavia asianhaaroja.
Onnettomuuden uhrilta ei riisuttu sukeltajapukua ennenkuin 21 tunnin päästä ylössaamisen jälkeen.
Poliisitutkinta sukeltaja Mikkosen kuolemasta, josta eilen kerroimme, on nyttemmin saatu päätetyksi ja olemme sen tuloksista saaneet tutkinnon toimittajalta, Helsingin poliisilaitoksen tutkinto-osastolta, tietää seuraavaa:
Vainaja Matti Mikkonen oli lauantaiaamuna klo puoli 9 aikaan laskeutunut hl. Ahti ll:sta 88 jalan syvyyteen oltuaan samassa paikassa vahan aikaisemmin tutkimassa laivahylkyä, jonka Helsingin Meripelastusyhtiö oli ottanut nostaakseen. Kun M. ensimäisen kerran oli tullut ylös syvyydestä, oli hän valittanut päänkivistystä ja juonut sen vuoksi kaksi lasillista kuumaa vettä, jonka jälkeen hän oli selittänyt olevansa terve. Kello puoli 9 aikaan laskeutui hän uudelleen pohjaan. Sitä ennen olivat laivalla mukana oleva liikkeen johtaja ja eräät muut henkilöt tutkineet sukelluspuvun ja sukeltajan kypärään johtavat ilmaletkut, jotka he olivat havainneet käyttökelpoisiksi.
Kun sukeltaja oli ollut 20 minuuttia pohjassa, oli laivan kapteeni antanut merkinantomiehen, joka laivan kannella piti kädessään sukeltajan vartaloon kiinnitettyä köyttä, käskeä sovittujen merkkien avulla sukeltajan nousemaan ylös, syystä että kapteeni oli huomannut, että tuuli alkoi kiihtyä. Laiva oli lounaaseen Bärön salmesta 3 meripeninkulman päässä lähimmästä saaresta. Tällöin oli merkinantomies, jonka vainaja oli itse tähän toimeen valinnut, käskenyt Mikkosen nousemaan ylös, mutta vainaja oli antanut vastaukseksi kieltävän merkin. Kun tuuli kuitenkin yhä edelleen kiihtyi, antoi kapteeni jyrkän määräyksen, kutsua sukeltaja ylös, mutta tämä vastasi edelleenkin kieltävästi, koska työ edistyi hyvin.
Tuuli oli sillä välin kiihtynyt myrskyksi, jonka vuoksi kapteeni antoi kolmannen määräyksen vetää sukeltaja syvyydestä. Merkinantomies totteli käskyä, mutta oli samalla huomaavinaan, että vainajan ruumiin ympärille kierretty köysi tuntui kireältä, minkä vuoksi hän oli arvellut, että vainaja oli jollakin tavalla tarttunut merenpohjassa kiinni hylkyyn.
Nyt oli myrsky saavuttanut sellaisen voiman, että laivan ankkuri irtautui hylystä, johon se oli ollut kiinnitetty ja laiva alkoi tuulen voimasta perääntyä. Tämän johdosta oli kapteeni antanut koneenkäyttäjälle heti määräyksen panna kone käymään, jotta laiva voisi, mikäli mahdollista, pysytellä sillä paikalla, missä sukeltaja työskenteli. Tämä ei kuitenkaan täydelleen onnistunut. Mereen oli nyt heitetty toinen ankkuri, muttei sekään voinut estää laivan liikkumista. Tämän johdosta olivat kapteeni ja sanotun liikkeen johtaja antaneet määräyksen vetää sukeltaja ilman muuta ylös. Ennen ylösvetämistä, oli sukeltajalle kuitenkin lähetetty alas raskas sukeltajapuukko, jonka avulla hän olisi voinut vapauttaa itsensä, jos olisi jollakin tavoin tarttunut kiinni. Merkinantomies alkoi vetää nyt sukeltajaa ylös. Kello oli silloin 12.50 päivällä. Kun sukeltajaa vedettiin ylös, huomattiin, että hänen pukuunsa kiinnitetyt köydet ja kypärään johtava ilmaletku olivat kietoutuneet ankkuriketjuun. Hänet saatiin kuitenkin kannelle, mutta ilmaletku oli vähän sitä ennen jännityksen voimasta katkennut.
Kannelle nostettuna oli sukeltaja ollut aivan liikkumaton eikä mitään elonmerkkejä voitu hänessä huomata. Kun kypärässä olevasta akkunasta katsottiin sisään, huomattiin, että sukeltajan kasvot olivat tummuneet samalla kun silmät, jotka olivat kiinni, olivat työntyneet huomattavasti ulos päästä. Sormet olivat sukeltajalla suonenvedontapaisesti koukistuneet.
Omituista menettelyä: onnettomuuden uhrilta ei riisuta sukelluspukua lähes vuorokauteen.
Laivan kapteeni oli nyt kieltänyt riisumasta kannelle nostetulta sukeltajalta pukua ennenkuin hänet olisi saatu kuljetetuksi kaupunkiin, koska sukeltaja kaikesta päättäen oli kapteenin mielestä kuollut. Sen vuoksi siirrettiin sukeltaja laivan eturuumaan. Vallinneen myrskyn vuoksi oli kapteeni ohjannut kuitenkin laivan erään saaren suojaan, missä vasta seuraavana aamuna kello 4 aikaan oli lähdetty jatkamaan matkaa Helsinkiin, jonne saavuttiin klo 10 ap. Poliisi oli nyt kutsuttu laivaan ja vasta hänen läsnäollessaan oli puku ja kypärä riisuttu sukeltajan päältä. Kasvot olivat edelleenkin mustuneet ja kädet kalpeat. Vettä ei sukelluspuvun sisällä ollut kuin nimeksi. Poliisin toimesta vietiin ruumis sitten patologiselle laitokselle, jossa eilen toimitetussa ruumiinavauksessa todettiin, että vainaja todennäköisesti oli tukehtunut.
Kone, joka pumppasi ilmaa kypärään johtavaan letkuun, oli toiminut koko ajan kunnollisesti. Kapteenin lausuman mukaan oli sukeltaja-vainaja edellisenä päivänä lausunut merkinantomiehelle ihmettelynsä siitä, että tämä oli antanut ilmapumppulaitteen koneenkäyttäjälle määräyksen vähentää ilmanantia letkuun, vaikka vainaja ei ollut sitä tahtonut, josta syystä kapteeni otaksui, että merkinantaja oli jotenkin ymmärtänyt väärin sukeltajan antamat merkit. Kapteeni oli edelleen pitänyt mahdollisena, että merkinantaja onnettomuuden tapahtumispäivänäkin olisi voinut ymmärtää väärin merkit etenkin kun aallokko oli kova.
Poliisilaitoksen tutkinto-osaston pöytäkirjat ja ruumiinavauspöytäkirja lähetetään raastuvanoikeudelle kuolemansyyn lopullista tutkimista varten. Oikeudessa käynee selville, mikä oli syynä siihen, ettei vainajalta heti onnettomuuden jälkeen riisuttu sukelluspukua ja koetettu tekohengitysellä saada häntä virkoamaan, niinkuin tällaisissa tapauksissa on tavallista.
Vainaja oli työnantajan puolesta tapaturmavakuutettu. Hän oli kuollessaan 32-vuotias ja jätti jälkeensä vaimon ja neljä alaikäistä lasta.
(27.07.1921 Uusi Suomi no 169)
Laivan lastin nostaminen alkoi elokuussa 1921. Kivihiiltä saatiin nostettua hylystä ensimmäisenä vuonna n. 600 tonnia "krabien" avulla. Epäsuotuisten syysmyrskyjen vallitessa työn lopullinen suorittaminen jätettiin kuitenkin seuraavaan kesään, jolloin oli toivoa saada laivasta, jossa oli jäljellä 1800 tonnia kivihiiltä, noin 1500 tonnia kivihiiltä vielä nostettua. Vuonna 1922 työt jatkuivat.
Uponneiden laivojen pelastustyöt käynnissä.
Hummelskäristä, etelään Barösundista, nostetaan Helsingin Pelastusyhtiön toimesta kivihiiltä uponneesta saksalaisesta höyrylaivasta "Johanna Oelsner". Toistaiseksi on nostettu 650 tonnia hiiltä. Nostaminen on suoritettu laivan luukkujen kautta, kun ei ole räjäyttämisellä tahdottu tehdä mahdottomaksi laivan nostamista myöhemmin. Laiva on arvioitu n. 5 milj. markan arvoiseksi.
(24.07.1922 Kauppalehti no 166)
Pelastustyöt jäivät vaikeiden olosuhteiden vuoksi kuitenkin kesken ja alus unohdettiin vuosikymmeniksi. Hylky löydettiin uudestaan 1990-luvulla. Johanna Oelssner / Est lepää yhä merenpohjassa, kyljelleen kallistuneena, noin 35 metrin syvyydessä.
Uppoamispaikka sijaitsee Orslandetin eteläpuolella, noin 3 km Harunista etelään.
- Kristin Lauharo -