Sienitietoutta Inkoosta

Fagervikissa 1832 syntynyt vapaaherra Eduard Hisinger kirjoitti 1860-luvun alussa Suomen Talousseuran pyynnöstä kirjasen "Kalle Skog Svamphuggare", joka ilmestyi 1862 ruotsin kielellä, sekä vuotta myöhemmin suomeksi käännettynä ja se oli opas syötävien sienien tunnistamiseen ja käyttämiseen.

Tämä teos, joka tunnetaan suomeksi nimellä "Sieni-Kallen osviitta tuntemaan ja käyttämään syötäviä sieniä", oli ensimmäinen Suomen kansalle tarkoitettu sienikirja.


Sieni-Kallen osviitta tuntemaan ja käyttämään syötäviä sieniä, 1863.

Hisingerin sienikirjan voi nähdä kokonaisuudessaan täällä.



Vuonna 1893 ilmestyi Alli Tryggin kirjoittama "Anttilan Akustan uudet herkut", joka pyrki vähentämään vallitsevia epäluuloja sienien käytön suhteen. Alli Trygg toimi Fagervikin ruukin koulussa opettajana 1874-1880, joten Hisingerin sienikirja oli hänelle varmasti tuttu ja ehkä myös pohjana hänen omalle sieniharrastukselleen.


Anttilan Akustan uudet herkut.

Anttilan vanhin tytär oli palannut kotiin Helsingistä. Se oli nyt nähkääs sillä lailla - jos ma nyt selitän asian oikein alusta alkaen - että Anttilan emäntä oli ollut pääkaupungissa, ja silloin oli kamreerska, joka jo kolme suvea on asunut Anttilassa, ottanut hänet mukaansa »eksaamiin», joka niillä oli ollut siellä koulussa. Jaa-a, saattepa uskoa, että Anttilan muori oli ihmeissään. Siellä puhuttiin sekä häränlihasta, että perunoista, läskistä, kräämistä ja kryynistä; kuinka kaikkea on laitettava, jotta ihmisen ruumiilla olisi mitä suurin hyöty siitä; kuinka liha on keitettävä, suolattava ja säilytettävä, ja monesta muusta asiasta. Ja sillä tavalla kun ne tytöt siellä keittivät, paistoivat, leipoivat ja klottasivat ihan Anttilan muorin ja muiden rouvashenkilöiden nenän edessä! Mutta valmista siitä vaan tuli. Jokainen läsnäoleva ja Anttilan muori etupäässä saivat maistella kaikkia ruokia, ja hyviä ne olivat, niin että ihan sulivat suussa. Anttilan muori vakuutti kamreerskalle, etfei hän ollut niin hyvässä kalaasissa ollut sitten pappilan röökinän häiden, joissa olikin ollut »kokkaaja» aina pääkaupungista saakka. »Siihen kouluun minäkin lähetän meidän Akustan», oli muori sanonut kamreerskalle. »Jos joku koulu on tarpeellinen, niin on se se. Kolmekymmentä markkaa, jonka kurssi maksaa, on tosin rahaa, mutta rankaa sitä maksaakin semmoisesta opista, ja ne markat ennättää Akusta ansaita takaisin moneen kertaan, kun pääsee ruokien laittajaksi häihin ja muihin pitoihin». - Anttilan muori oli ilmoittanut tyttärensä seuraavaan kurssiin, ja hyvin oli Akusta edistynytkin koulussaan. 

Kuten sanottu, oli hän juuri palannut kotiin. Nyt piti näytettämän mitä hän oli oppinut, ja sen vuoksi oli muori kutsunut kaikki tuttavat isännät ja emännät sunnuntaiksi päivällisille. Akusta oli ypö yksin laittanut kaikki tyyni. Tietysti olivat Lotta ja Leena auttaneet häntä perunain kuorimisessa, vispauksessa ja muussa semmoisessa, mutta hän se yksinään oli varsinaisena kokkina ollut.

Anttilan muori otti hymyilevänä ovessa vastaan vieraita. Isäntä käveli »syöskumipiippu» hampaissa, parin muun isännän kanssa pihamaalla. Akusta ilmestyi silloin tällöin ulos kyökistä puhtaana ja punottavana ja niin miellyttävänä valkeassa esiliinassaan, että Uotilan Kalle »tykkäsi sen siksi», että Akusta näytti paljoa makeammalta, kuin juuri paistettu nisu-pippa. Monien kursailujen perästä - kuten hyvä tapa vaatii - päästiin asettumaan pöytään. Uteliaisuus oli suuri. Pian piti tuleman Rastilan lautamiehellä keskimmäisen tyttären häät ja Rastilan emäntä päätti, että jos Akusta vaan on oppinut jotakin kelvollista kaupungissa, niin otetaan hän kokiksi. »Pippuri-Serafiina», pitäjän kiertävä kokki, oli jo niin vanhanaikuinen ja vanhakin, ett'ei hänestä enään ollut, ja sitä paitse mielenlaadultaan niin liiaksi pippurimainen, josta hän oli saanut nimensäkin.

Ei ole tietysti tarkoitukseni Teille, hyvät ystävät, jotka tätä luette, tässä luetella kaikkia niitä »räättiä», joita Akusta kantoi pöytään. Ei niitä montaa ollut, eivätkä ne niin herkullisia olleet, mutta hyvältä ne maistuivat niin että kaikki emännät antoivat yksimielisen kiitoksensa laittajalle. Kaksi ruokalajia siinä oli, joista ei kukaan oikein saanut selvää, mitä ne olivat. Maisteltiin, syötiin ja vilkaistiin toisia syöjiä. Hyvältä se näytti maistuvan. Akusta näytti niin salaperäiseltä ja tarjosi lisää. »Tattis vaan, kyllä se maistuu». Ja kaikki ottivat lisää. Rastilan emäntä arveli sitä oikein hienoksi lihapullaruuaksi, mutta lautamies otaksui, että taitavat vallan herrasispinöitä olla.

Kun oli noustu ylös pöydästä ja asetuttu puutarhaan, tuli Akustakin ulos.

Emännät tietysti kohta vaativat, häntä kertomaan tuosta Helsingin koulusta ja kuinka siellä oikein oltiin. Isännät istuivat ja kuultelivat, mitä kaikkea merkillistä Akustalla oli kerrottavana.

Mutta sitten tahtoi Rastilan emäntä vähän lähempää selkoa noista merkillisistä lihapullista ja sopasta, joista ei kukaan ollut saanut oikeata selkoa.

»Niin», sanoi Akusta, »nuo herkut kokosin minä eilen metsästä. Molemmat ruuat olivat laitetut sienistä*.

Rastilan lautamies sylkäsi ihan vasten tahtoaan. »Hyi, hyvä Akusta, niin puheinhan sinä olet syöttänyt meille lehmänruokaa».

»No entäs sitten, eno hyvä», vastasi Akusta. »Syövät ne lehmät nisuleipääkin, kun vaan on sitä joka tarjoo. Ei sitä sillä sovi sieniä halveksia, että eläimet niistä pitävät. Elukoilla onkin usein enemmän järkeä, kun meillä; ne ottavat vastaan, mitä Jumala heille kasvattaa».

»Meinaatko sinä tosiaankin, että meidän pitäisi syödä noita madonpesiä?» kysyi lautamies ihan ihmeissään.

» Poimitaan ne ennenkuin ovat madot niihin kerinneet, ja leikataan perattaessa pois pahentunut osa, kuten eno tekee perunoita syödessään», vastasi Akusta. »Minä olen niin iloissani, että sain koulussa oppia sieniä syömään. Se oppi yksinään maksaisi nuo kolmekymmentä markkaa, jos en olisi muuta oppinutkaan», jatkoi hän innostuneena.

»Mutta eivät suinkaan ne sentään oikeata ihmisten ruokaa ole?» väitti Rastilan emäntä.

»Juuri sitä ne ovat. Me opimme koulussa, että suuri osa kansasta muissa maissa muutamina aikoina vuodesta melkein yksinomaan elää sienistä. Sienet sisältävät suureksi osaksi samaa ravintoainetta, mitä on lihassa ja sen vuoksi voi sieniä käyttää sen asemesta. Muissa ja paljoa rikkaammissa maissa käytetään sieniä hyvin paljon. Mutta meidän köyhässä maassamme, missä kansa näkee nälkää ja syö pettu- ja olkileipää, annetaan näiden Jumalan siunattujen lahjojen maassa mädätä. Rikkaat ihmiset meilläkin maksavat monia tuhansia markkoja sienistä, joita täytyy tuoda pitkien matkojen takaa ulkomailta vaan siitä syystä, ett'ei kukaan viitsi koota niitä, vaikka niitä kasvaa oman ovemme edessä, omissa metsissämme, omilla niityillämme ja nurmillamme, ja niiden teiden varsilla, joita joka päivä kuljemme. Ajatelkaapas nyt, rakkaat ystävät, että yhtä ainoata sientä, herkkusientä, tuodaan joka vuosi ulkomaalta vähintäin kymmenentuhannen markan edestä Helsingin ravintoloihin ja herrasväille.»

»No alasta nyt!» sanoi Anttilan isäntä. »Sitten taitaakin olla parasta jättää koko viljan kasvattaminen sikseen ja ruveta sieniä viljelemään!»

»Ulkomaalla niitä viljellään, esim. Ranskassa, mutta ei meidän täällä tarvitse muuta viljelystä jättää sienien takia. Kun vaan ensin koottaisiin nekin sienet, jotka kasvavat ilman kyntämistä ja kylvämistä. Saattaa kuulua uskomattomalta, mutta siksi se on havaittu, että ei paljon kenenkään ihmisen tarvitsisi Suomessa nähdä nälkää, jos vaan ymmärtäisimme ja viitsisimme käyttää hyödyksemme syötäviä sieniä. Kunhan olisi jokaisella köyhällä perheellä maalla talven tullessa muutamia tynnyriä suolattuja sieniä ja kuivattuja semmoisia, niin ei tarvitsisi nälkää pelätä. Vanhat ihmiset, jotka eivät enää muuhunkaan kykene, ja lapset, etenkin paimenpojat ja paimentytöt, voisivat sieniä kokoomalla auttaa perheen ylöspitoa. Ja kaikki kaupunginlapset, jotka toimettomina ressuttelevat yhtä katua ylös, toista alas, voisivat tehdä vaikkapa päivänpituisia matkoja ulos metsiin ja noukkia sieniä. Sillä tavalla voisivat ansaita sievät rahat. Etenkin semmoisena vuonna, kuin viime vuosi oli, kun nälänhätä on tuhansien ja satojen tuhansien ovilla, on suorastaan synti, etfei ihminen viitsi ojentaa kättään ja ottaa vastaan tätä kaikkialla kasvavaa terveellistä ravintoa. Herrasväki Suomessa kyllä yleisesti syö sieniä ja pitää niitä herkkuruokana, mutta köyhä rahvaanmies ja työntekijä halveksivat niitä, näkevät nälkää tai kerjäävät, ennen kuin taipuvat uskomaan, mitä muut ovat kokeneet.»

»Kyllä minä uskon, että sienistä herkkua tulee yhtä kyvin kuin mistä muusta hyvänsä, kun on panna siihen voit ja rasvat ja pippurit ja laakerit, mutta mistäs niitä semmoisia köyhälle ihmiselle tulee. Rikkaat syököön vaan sieniään, mutta ei niistä köyhälle kansalle ole», pisti väliin Resulan Loviisa.

»Ei mar se ole ollenkaan sillä tavalla. Muutamia sieniä voi syödä ihan raakoina, semmoisina kuin ne maasta ottaa, ja kaikki ne ovat aivan yksinkertaisesti keitettyinä tai paistettuina tai suolattuina oikein hyvää ruokaa ja puhtaampaa ja terveellisempää, kuin moni muu köyhän kansan ruoka. Mutta se on nyt niin, että meidän kansamme on siksi yksipäistä ja ennakkoluuloista, ett'ei edes kova hätä voi sille opettaa, mikä on hyvää ja hyödyllistä.»

»No no, piikaseni», keskeytti Anttilan isäntä ja silitti tyttärensä päätä. Akusta oli puhunut niin innoissaan, että posket ja korvalehdetkin punottivat.

»Sinä et ollenkaan ajattele sitä, että suurin osa kansaamme tietää niin vähän koko sienistä. Ovathan monet niistä myrkyllisiäkin ja sen vuoksi emme ole tohtineet niihin koskea. Ja paitse sitä emmehän me tiedä, kuinka niitä on käytettävä.»

»Niin, jos sinä Akusta nyt rupeat kylän sieni-opettajaksi, niin saapas nähdä, ollaanko me niin yksipäisiä», sanoi Uotilan Kalle.

»Ja minä näytän, että osaa vanhakin oppia ottaa», sanoi Rastilan emäntä.

»Sinä saat meidän Miinan häissä keittää niin monta räättiä kuin tahdot paljaista sienistä, jos vaan takaat että ne maistuvat yhtä hyviltä, kuin sinun mokkermeijasi tänään.»

»Ja jos tahdot, niin saavat kaikki poikani ja tyttäreni summamutikassa tulla sinun tykösi siemennoukkimisoppiin», sanoi Lassilan isäntä.

»Ottakaa kahvia. Pankaa sekaan ja ottakaa leipää», kehotti Anttilan muori. - »Niin, kyllä se olisi siunattu asia se sienien syöminen.»


Alli Trygg-Helenius. 1893.


Alli Trygg-Helenius (1852-1926) oli yksi Suomen historian merkittävistä kansalaisaktiiveista.


- Kristin Lauharo -